Kehoni on tänä aikana tehnyt tenän monella tapaa. Kesäkuun alkupuolellahan jo kerroin sairaslomastani lonkkani takia. Jouduin sitten sairaslomani jälkeen pois työllistymisprojektista ja minut siirrettiin TE-toimistossa ”erityiskuntoutettaviin”. Se oli jälkeenpäin ajatellen kova paikka: en kelpaa, olen viallinen, en pysty siihen, mihin ihminen normaalisti pystyy. Erityiskuntoutettaviin siirryttyäni minulla oli peräti oikein Tapaaminen ihmisen kanssa, joka totesi, etten tarvitse kuntoutusta, koska pidän niin hyvää huolta itsestäni.
Sen jälkeen on kuitenkin ilmaantunut monelaista kremppaa, joiden tutkimiseen julkisen terveydenhuollon puolella on mennyt kuukausia. Henkisesti pahimpana ehkä ”napsupeukku”, joka esti tietokoneella työskentelyn eli kuosien tekemisen jsekä kirjoittamisen, kun peukalo ei mennyt suoraksi, ja jos meni, niin sattui kamalasti. Koko käsi särki lopulta niskaan asti. Siinä kohtaa tulin opiskelleeksi suht tarkkaan, että millaisia hankaluuksia elämään tuo se, jos oikean käden peukalo-etusormi -ote ei toimi. Terveyskeskuslääkäriltä meni 2 kuukautta, ennen kuin hän keksi, että kyseessä on napsupeukku. Sitten hän pisti peukalon reunojen jännetuppeihin kortisonia ja käski pitämään tukilastaa 2 viikon ajan. Siitä alkoi toipuminen. Nivel naksuu edelleen aamuisin, mutta kipua ja särkyä ei enää ole.
Terveydelliset ongelmat ovat epäilemättä vaikuttaneet ”jumittumiseeni”, mutta luulen että pohjimmiltaan on ollut kyse siitä, että olen avioeron jälkeen aina viime syksyyn saakka ollut tietämättäni paniikki- ja selviytymismoodissa. Ja sitten ei enää yhtäkkiä ollutkaan voimia jäljellä. En ollut myöskään kyennyt aikaisemmin näkemään sitä, kuinka peloissani tulevaisuuteeni liittyen olen ollut, ja olen. Minussa on jotenkin aina ollut sisäänrakennettuna - osin kasvatuksesta, osin luonteesta johtuen - tarve pärjätä ja selviytyä. Se on ollut itsestäänselvyys, eikä esimerkiksi sitä, että pitäisi ulospäin näyttää, että selviytyy.
Mutta näitä vaikeita tunteita en olisi kyennyt näkemään ja kohtaamaan ellen olisi kesällä törmännyt mukavaan mieheen ja ihanaan koiraansa. Ihmisen psyyke suojaa itseään liian rankoilta tunteilta silloin, kun ei vielä ole voimia käsitellä niitä. Minä tunsin hetken aikaa olevani niin turvassa, niin hyväksytty sellaisenani, niin juuri oikean kokoinen, puoleensavetävä, kauniskin, että näillä vaikeilla tunteilla oli tilaa tulla esiin.
Loppumiltaan tämä suhde ei kuitenkaan ollut ”se oikea”. Olemme niin täysin erilaisia, toinen tehokas järki-ihiminen, toinen asiasta toiseen sinkoileja ja tunteesta toiseen ailahteleva. Olin hänelle kuin vieras planeetta. Ja itse huomasin, kuinka tärkeää minulle itselleni olisi se, että olisi yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Kulttuuri eri muodoissaan on minulle iloa ja elinvoimaa, jota ilman en arkeani jaksa.
Mutta olen hyvin kiitollinen kaikesta kokemastani ja oppimastani, monista kauniista muistoista. Kuinka häkellyttävän outoa ja ihanaa oli se, kun minua hemmoteltiin upeilla, itse valmistetuilla aterioilla ja sain vain odotella niiden valmistumista aurinkoisessa puutarhassa!
Viime syksyn seurauksena on sitten pitänyt oppia näkemään ja hyväksymään se, että välttämättä ei pärjää eikä selviydy. Ja että siitä huolimatta voi olla onnellinen juuri tässä hetkessä. Ihan ilman kenenkään toisen ihmisen tukea. Tajuten levollisena sen, että tulevan murehtiminen ei ainakaan auta mitään. Kukaanhan ei tiedä päiviensä lukua eikä pysty ennustamaan tulevia käänteitä. Taivaanrannan maalari minussa elää yhä - on se sitten hyvä tai huono piirre - sillä sellainen kuitenkin olen. Kaikenlaisia ideoita päähäni putkahtelee ja olen niistä saanut hyvääkin palautetta asiantuntevilta tahoilta, mutta tekemistä ja työstämistähän ne kovasti vaativat.
Mutta josko tämä tästä vähitellen läksisi käyntiin, kun kevään valoa tulee lisää? Tai sitten ei. Aika näyttää.
Näissa uusissa kuoseissani ei ole Viverka-logoa, koska olen kehittelemässä tyttäreni avustuksella uutta, jonka haluaisin lappusessa tyynynpäällisen kylkeen. Ja kuten näkyy, kuosien määrässä on jo päästy yli viidensadan (ja varmaan pari sataa on vielä tietokoneellakin julkaisematta), missä ei ole mitään tolkkua! Harva pystyy sellaisia kahlaamaan läpi ja vielä sitten päättämään, minkä niistä haluaisi itselleen. Olisi hyvä olla olemassa joku "myyvämpi" oma sivusto, jossa olisi vähän kuoseja ja niitä olisi jo olemassa enemmän kuin yksi kappale valmiina ;). Minulle itselleni kuitenkin valinta on aina niin vaikeaa... Tämän blogin haluaisin kuitenkin säilyttää omanlaisenani sekopäisenä maailmana, ehkä jopa lisäten sekaan kokemuksiani kulttuurin eri saroilta. Aika näyttää, tuleeko suunnitelmistani mitään.